Domino avattiin kesäkuussa 1956 Eddie Constantinen elokuvalla ”Tämä mies on vaarallinen” Humalistonkatu 7:n uudistalossa. Elokuvateatteriosan arkkitehtinä toimi Pekka Pitkänen. Dominossa oli kadulle päin kohtuullisen näyttävä sisäänkäynti, jonka lipan päällä loistivat kaunokirjaimiset neonvalot ”Domino”, ja sen vieressä dominopalikka jossa olivat luvut 5 ja 6, jotka symbolisoivat teatterin avaamisvuotta. Avarassa eteisaulassa oli kahden myyjän lippukassa, sekä erillinen makeismyyntitiski. Saliin mahtui aluksi 624 katsojaa. Domino oli Nil-Kinojen viides teatteri Turussa, mutta määrä tippui 60 –luvulla lähinnä kiinteistöjen purkamisen myötä. Kun Olympia purettiin 1967, jäi Domino enää ainoaksi Nil-Kinojen turkulaisteatteriksi.

Dominoon asennettiin uutena italialaiset Victoria VR –koneet, jotka saivat vuonna 1964 lisäseuraa Helsingistä ”lainatuista” Victoria X –koneista. Victoria kympeillä pystyi ajamaan 70mm filmiä, ja Dominon alkuperäiset Victoriat olivat tekstikoneina. (lue 70mm filmin esitystekniikka Casinon kohdalta). Victoria kympit palautettiin kuitenkin vuonna 1970 alkuperäisille sijoilleen Helsingin Savoyhin ja Dominon kuusi vuotta kestänyt taru 70mm teatterina loppui. Alkuperäiset Victoria VR:t jatkoivat työtään Dominossa. Kapteeni Nilsson, joka oli yhtiön keulahahmo, piti hyvää huolta teatteristaan: 1980-luvun alussa salin istuimet uusittiin ja samoihin aikoihin Dominoon asennettiin myös Turun ensimmäinen Dolby-stereo äänijärjestelmä. Sen sijaan koko Dominon toiminnan ajan elokuvat on esitetty 600m keloilta ja valolähteenä ovat olleet hiilikaarilamput.

Kapteeni Nilsson kuoli keväällä 1983, jolloin ”Kino Savoy Ky:n” nimellä olleet Nilssonin helsinkiläisteatterit siirtyivät Juanita ja Thomas Adamsille. Dominon kohtalo muodostui mutkikkaammaksi, sillä Dominon omistava yhtiö olikin Oy Turun Olympia Ab, jonka omistivat Nilssonin lisäksi myös Nilssonin sisaren perhe, Livendalit. Kapteenin poismenon jälkeen Adamsit huolehtivat sekä Dominosta että Helsingin teattereista, mutta vuodesta 1984 Dominon toiminnasta vastasi Livendalien tytär Monica Schideler.

Monica Schidelerin aikana Dominon toiminta valitettavasti pääsi lopahtamaan. Ensi-illoista oli puutetta, sillä tuohon aikaan suurimman osan elokuvista toi maahan Finnkino, jolla oli omiakin teattereita. Muiden elokuvatoimistojen uusintaohjelmilla yritettiin paikata Dominon tarjontaa laihoin tuloksin. Nilssonin aikainen oma maahantuontifirma oli mennyt helsinkiläisteattereiden kaupan mukana Adamseille, joten valinnan varaa ei enää ollut. Julkinen esitystoiminta oli lopetettava ja keskityttävä elokuvakerhojen esityksiin ja teatterin vuokraamiseen auditoriotiloiksi.

1990-2000 luvun taitteessa Finnkinokin, joka oli menettänyt isot salinsa Formian ja Cinema 1:n, oli kiinnostunut vuokraamaan Dominon rva Schideleriltä, mutta hanke ei valitettavasti toteutunut. Se oli sääli, sillä samaan aikaan kun menestyselokuvia katsottiin täpötäysissä, ahtaissa pikkuteattereissa, tämä 556 -paikkainen iso komea teatteri oli tyhjillään. Finnkinon luotsaamana Domino olisi saanut entisen loistonsa ja toimintansa takaisin, ja siitä olisi tullut hieno ensi-ilta teatteri. Rva Schidelerkin olisi päässyt ”vuokraemäntänä” paljon helpommalla.

1990 -luvun lopun ja 2000 -luvun alun Domino toimi nimellä ML Media Liv Ab. Elokuvaesityksiä oli ainoastaan elokuvakerhojen toimesta sekä kerran vuodessa keväisin Suomalaisen elokuvan festivaalin aikaan, jolloin vanha elokuvateatteri heräsi viikoksi entiseen loistoonsa. Salia vuokrattiin myös muihin tilaisuuksiin, kuten konsertteihin. Tullessa 2010 -luvulle Monica Schidelerin terveys alkoi heikentyä ja hänellä todettiin muistisairaus. Samoihin aikoihin hän tutustui ahvenanmaalaiseen liikemieheen, jonka kanssa meni naimisiin. Uuden vaimonsa muistisairautta hyväksikäyttäen tämä liikemies käynnisti elokuvatoiminnan Dominossa uudelleen keväällä 2014 otten kumppanikseen toimintaan turkulaisen harrastelijanäyttelijän. Lehtijutuissa hehkutettiin klassikkoelokuvien näytöksillä ja koneenkäyttäjäksi mainittiin tuolloin jo yli 80 -vuotias Reino Vahteri joka oli työskennellyt teatterissa sen avaamisesta alkaen.

Paljastui kuitenkin, että elokuvat esitettiinkin heikkotasoisella videotykillä valkokankaalle, eikä alkuperäisillä filmikoneilla. Vahterilla ei ollut mitään tekemistä näiden esitysten kanssa. Lisäksi liikemiehellä ei ollut elokuviin esitysoikeuksia, ja toiminta päättyikin Hollywood -studion juristin puututtua peliin. Asiasta nousi tekijänoikeusprosessi, jossa liikemies ja hänen kumppaninsa saivat tuomion. Monica Schideler ei tiettävästi tajunnut näistä elokuvaesityksistä mitään vaikka ne ML Media Liv Ab:n nimissä tehtiinkin. Monica Schideler oli tuolloin jo hoitokodissa.

Tämän ns. Kino Domino -jupakan jälkeen Turun Kaupunki vuokrasi Dominon tilat Kaupunginteatterin väistötiloiksi teatteritalon remontin ajaksi. Kaupunginteatteri toimi Dominon väistötiloissa yli puolitoista vuotta kevääseen 2017.

Kesällä 2017 Monica Schidelerin edunvalvoja myi Dominon osakkeet Linnateatterille joka jatkoi elävän teatterin toimintaa Dominon tiloissa. 2020 -luvulla salista poistettiin istuinrivit, lattia rakennettiin uudelleen siten että nyt teatteriesityksiä voidaan seurata tarjoilujen kera ravintolapöydiltä.

Tätä kirjoittaessa 2025 Domino on siis salina edelleen olemassa ja aktiivisessa näyttämöteatterikäytössä. Elokuvakonehuone on vielä ennallaan ja Victoriat hiilikaarilampuineen ovat yhä paikallaan mutta niitä ei ole vuosiin käytetty.

Omat muistelmat:

Itse olin vuonna 1982 Dominossa katsomassa ”Jedin Paluun”, joka muistaakseni oli ensimmäinen Dolby-elokuva. Dominon koneenhoitajista muistan Rolf Anderssonin, joka toimi myös Turun VPK:n päällikkönä. Rolf sai surmansa 80-luvun alun kuuluisan Mini-Hinnan palon jälkimainingeissa. Toinen koneenhoitaja oli Reino Vahteri, joka oli alusta asti ollut Dominossa.

Käynti Dominon konehuoneeseen tapahtui aulan ja henkilökunnan tilojen kautta, josta noustiin kierreportaat ylös. Portaiden päässä oli ovi, josta pääsi aulan ulkokatolle. Siellä oli lankkusillat joita pitkin päästiin konehuoneeseen. Tämän vuoksi, kun pikkupoikana vierailin Dominon konehuoneessa, piti kulkea aulasta ja ”ilmoittautua” henkilökunnalle.

Dominon konehuone oli/on ison kokoinen, mahtuihan sinne neljäkin konetta silloin 70mm filmien aikaan.

Myöhempinä vuosina vierailin Dominossa joka vuosi Suomalaisen elokuvan festivaalin aikaan.

Kun elokuvafestivaalit muuttivat pois Dominosta, en käynyt siellä kuin seuraavaksi silloin kun ahvenaanmaalainen liikemies esitti niitä klassikkoelokuviaan. Vilpitön aikomus oli mennä moikkaamaan Reino Vahteria konehuoneeseen sillä teatterissa oli näytös menossa kun astuin aulaan. Kassassa istui yllätyksekseni henkilö jonka tunsin 90 luvulta, kun olimme samassa työpaikassa turkulaisessa puhelinmyyntifirmassa. Tämä henkilö paljastui myöhemmin ahvenanmaalaisen liikekumppaniksi. Tervehdin vanhaa tuttua mutta tämä valahti kalmankalpeaksi minut nähdessään: hänhän tiesi ennestään että olen elokuvateatterin pyörittäjä. Kun pyysin lupaa mennä konehuoneeseen mies kierteli ja kaarteli lippukopissaan kuin kissa kuumaa puuroa, että ei sinne nyt voi mennä ja että ovikin on lukossa ja kun ei nyt ole avaimiakaan mukana ja niin edelleen. No, syy miksen päässyt konehuoneeseen paljastuikin sitten kun tuli ilmi että ne esitettiin laittomasti videotykillä -sitä en saanut tietenkään nähdä.