Turun ensimmäinen pieni ”art house” –tyylinen elokuvateatteri, Astor, avattiin marraskuussa 1967 jo olemassa olevaan Kestilän liiketaloon Humalistonkatu 3:ssa. Elokuvateatteri saatiin aikaan yhdistelemällä liike- ja autotallitiloja.

Hankkeen takana oli Kinoyhtiö Mäkinen & Nurmi, jolla ennestään oli kaupungissa jo Boston ja Casino. Astorin myötä yhtiön nimi muuttui ABC-Kinot Oy:ksi, eli Astor-Boston-Casino.

Astoriin tuli aluksi 110 istumapaikkaa, myöhempinä vuosina istuinmäärä oli 98.

Astor oli ensimmäinen teatteri Turussa, jossa sallittiin käynti konehuoneeseen suoraan yleisötiloista, eli aulasta. Vanhemmissa teattereissahan oli konehuoneeseen käynti ainoastaan ulkokautta vanhan asetuksen mukaisesti. Astorissa pystyttiin helpon konehuoneeseen käynnin myötä ottamaan käyttöön tapa, että koneenhoitaja toimi myös ovimiehenä ennen näytöstä.

Konehuoneessa oli alkujaan kaksi kappaletta italialaisia Victoria 6C –projektoreita, jotka olivat peräisin Helsingistä, vuonna 1963 suljetusta Allotria –teatterista. Vuonna 1970 nämä Victoriat siirrettiin Casinoon, 70mm koneiden rinnalle tekstikoneiksi, ja tilalle Astoriin tulivat Casinossa olleet kaksi Ernemann VIIB projektoria. Edelleen elokuvat esitettiin ajan tavan mukaan 600m eli 20min kakuilta vuorottelemalla koneita. Tietääkseni vuonna 1976 toinen Ernemann poistettiin konehuoneesta ja sen tilalle asennettiin Christien lautassysteemi, jolloin kokoillan elokuva kelattiin yhdelle vaakalautaselle, ja pyöritettiin siitä yhden koneen kautta ilman ”yliheittoja”.

Astor säilyi ABC-Kinojen ja sittemmin pelkästään Kauko Nurmi Oy:n omistuksessa 1980-luvun puoliväliin, jolloin Nurmi myi teatterinsa Kinostolle. Kinoston nimissä Astor oli vain reilun vuoden, sillä 1986 perustettiin jättiyhtiö Finnkino, johon Kinostokin liitettiin. Uuden yhtiön muutossuunnitelmiin eivät sopineet yksisaliset teatterit, niinpä Astorkin suljettiin toukokuun alussa 1987. Tällöin Aito Mäkinen osti vanhan teatterinsa takaisin, nyt oman yhtiönsä Dianafilmin nimiin. Teatteri avattiin uusittuna ja Diana –nimisenä heinäkuun lopussa 1987. Finnkinon jälkeen olivat Ernemann ja lautaset hävinneet konehuoneesta, ja Mäkinen asennutti tilalle Ruotsista hankkimansa kaksi Aga-Baltic projektoria. Koneenhoitajana toimi tuolloin Maxim-teatterista tuttu Kari Hyvärinen.

Diana oli keskittynyt ”laatuelokuviin”, jollaisten suosio oli kuitenkin jatkuvista kulttuuriväen pyynnöistä huolimatta Turunkin kokoisessa kaupungissa rajattua. Tuloksena oli, että Dianafilmi sulki Dianan kannattamattomana jo vajaan kahden vuoden toiminnan jälkeen, keväällä 1989. Teatterin kohtalo oli tuolloin jonkin aikaa arvailujen varassa, mutta Finnkino osti Dianan, kumma kyllä, takaisin ja jatkoi laatuelokuvien esittämistä tässä pienessä Humalistonkadun leffateatterissa jo syyskuun alusta 1989. Myös cinemateekki –toimintaa kokeiltiin, jopa menestyksekkäästi, Dianassa 1990 –luvun puolivälissä. Koneina jatkoivat Finnkinonkin aikana Aga-Balticit, ruorissa nyt Jukka Mäkilä.

1990-luvun lopulla Finnkino halusi taas luopua Dianasta, ja uudeksi omistajiksi ilmaantuivat Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen ruorissa tutuksi tulleet Pekka Nummelin ja Jyrki Pakarinen, jotka perustivat yhtiön nimeltä Oy Turun Diana Ab.

Dianan taistelu elokuvayleisöstä oli edelleen kovaa: Pienet yksityisyrittäjät joutuivat taistelemaan yleisöstä 2000-luvulle tultaessa Sandrewin 9-salisen KinoPalatsin ja Finnkinon 5-salisen Julian kanssa. Uskomattoman hyvin kuitenkin Dianan pojat pärjäsivät.

Alkukesällä 2004 Turun Diana Oy osti hansakorttelissa sijainneen 3-salisen Thalia –elokuvateatterin, ja siirsivät toiminnan sinne. Dianan viimeinen näytös oli 19.8.2004. Monien vaiheiden, sulkemisten ja omistajanvaihdosten jälkeen Astor/Dianan olemassaolo oli taas päättynyt. Tällä kertaa yli 13 vuodeksi.

Tilat saneerattiin ravintolakäyttöön ja salin lattia tasoitettiin. Entiseen elokuvateateriin avattiin Jazzklubi Monk.

Loppuvuonna 2017 jazzklubi suljettiin ja kaikkien yllätykseksi lehdistä sai lukea uutisen: Monk palaa elokuvateatteriksi. Kaarinan Kino Piispanristin yrittäjät Henry Erkkilä ja Antti Juntunen olivat vuokranneet tilan, ja remontti alkoi. Entinen porrastettu katsomo otettiin esiin tasatun lattian alta, mutta porrastus tehtiin uudelleen jotta saatiin ajanukainen pidempi jalkatila penkkiriveille. Valkokangaskin laitetiin entisestä syvennyksestä eteenpäin joten teatteriin saatiin oikeaoppisen leveä Cinemascopekuva.

Maaliskuussa 2018 teatteri avattiin ja nimeksi valikoitui entinen, eli Diana, nyt tosin Kino -etuliitteellä samaan brändiin kuin Piispanristinkin teatteri. Ensimmäiseen elokuvanäytökseen ei tullut yhtään katsojaa, kuten Turun Sanomat muisti ilkeästi mainita uutisessaan, mutta sen jälkeen pieni korttelikino on ilmeisesti löytänyt oman uskollisen asiakaskuntansa. Kino Dianaan tuli myös Turun ensimmäiset elokuvateatterin anniskeluoikeudet.

Tätä kirjoittaessa 2025 Kino Diana toimii edelleen Cinemahouse Oy:n ylläpitämänä.

Omat muistelut:

Astorin aikana muistan käyneeni katsomassa siellä ainakin Hitchcockin elokuvan ”Takaikkuna”, olisiko ollut vuonna 1984 kun Hitchin elokuvia markkinoitiin uusilla kopiolla sarjana ”Aito Hitchcock”. Elokuva oli minusta kuitenkin kamalan pitkäveteinen, sillä siinähän James Stewart istui kontti kipsissä ikkunan luona ja kyttäili kiikareilla vastapäiseen naapuriin. Jännityksestä ei minun mielestä ollut tietoakaan, vaikka Sir Alfredia pidettiin jännityksen mestarina. Muuten en sitten paljoa elokuvissa siellä käynytkään, sillä Astorissa meni paljon taiteellista elokuvaa, kuten myöhemmin Dianankin aikana.

Konehuone Astorissa oli ahdas koppero, siellä ei paljoa majailtu. Koska konehuoneesta pääsi suoraan aulaan, jutustelin siinä koneenhoitaja Rolf Kullbergin kanssa.

Kun Astor lopetti ja avattiin uudelleen Dianana, kävin konehuoneessa katsomassa miltä remontin jälkeen näyttää. Koneenhoitajana oli tuolloin Maximista minulle ennestään tuttu Kari Hyvärinen. Kun Diana meni takaisin Finnkinolle, isäni Jukka Mäkilä meni sinne koneenhoitajaksi, ja tuolloin tuli useammin käytyä siellä moikkaamassa isää. Silloin olin myös katsomassa elokuvan ”Cinema Paradiso” siellä, ja siitä elokuvasta tulikin elämäni suurin elokuva, sillä se liippaa aihepiiriltään niin paljon omaa elämääni. Pari kertaa kävin jostain syystä tuuraamassa isääni koneenhoitajana. Aga-Balticin koneet tuntuivat aluksi oudoiltya mutta sain kaikki näytökset menemään kuitenkin ihan nappiin. Kino Dianan uuden tulemisen jälkeen olen käynyt teatterissa pari-kolme kertaa, lähinnä muistelemassa menneitä. Konehuone oli tutussa paikassa mutta kulku sinne oli muuttunut. Teatterista sai fiksun vaikutelman, vaikka itse en alkoholijutuista elokuvateattereissa perustakaan.